Minimoidaan lapsille koituva haitta vanhempien erotessa

Tiedättekö mikä on vähän ihmeellistä? Noin puolet avioliitoista päättyy eroon, mutta lainsäädäntömme on yhä aikakaudelta, jolloin avioero oli poikkeus. Myös lapsellisten avoparien erot ovat hankalia. Yhteiskunta on parhaimmillaan kuin perhe, jossa jokaiselle sallitaan autonomia ja itsemääräämisoikeus, mutta jokaista myös tuetaan elämän karikoissa. Sen takia meidän tulisi kehittää perhelainsäädäntöämme parempaan suuntaan. Sellaiseen, jossa vanhempien parisuhteen loppuminen ei aiheuttaisi niin suurta vahinkoa lapsille.

Väestöliitto kertoo, että on neljä lapsen kannalta merkittävää riskitekijää erossa:

  1. toisen vanhemman poissaolo lapsen jokapäiväisestä elämästä

  2. vaikeutunut lapsi-vanhempi-suhde

  3. taloudellisen tilanteen heikentyminen

  4. vanhempien keskinäinen riitaisuus

Käydään läpi muutama keino miten näihin riskitekijöihin voisi vaikuttaa yhteiskunnallisella tasolla.

Toisen vanhemman poissaolo lapsen jokapäiväisestä elämästä

Tähän voi olla monia syitä, mutta yksi aivan liian yleinen on se, ettei etävanhempi onnistu saamaan lapsille sopivaa kotia. Varsinkin etävanhemmaksi jääville miehille ero lasten äidistä on vakava riskitekijä asunnottomuudelle, työttömyydelle ja päihdeongelmille. Nämä kolme asiaa vaikuttavat toisiinsa. Perinteisen patriarkaalisen näkemyksen mukaan mies on perheensä pää ja hänen tehtävänsä on elättää lapset ja vaimo. Vaikka olemme tästä jo jonkin verran irrottautuneet, voi tämä fantasia elää alitajunnassa vahvana. Kun kokee menettävänsä perheensä ja samalla törmää vaikeuksiin saada asuntoa ja nähdä lapsiaan, voivat nämä vaikutukset heijastua mielenterveyteen kohtalokkain seurauksin. Olisi tärkeää, että yhteiskunta ottaisi huomioon myös etävanhemman lasten vanhempana ja tunnustaisi hänen merkityksen lasten hyvinvoinnille. Myös etävanhemman asunnottomuus on lapsille vaikea asia.

Edellisessä kappaleessa käytin termiä etävanhempi. Tässä on toinen parannusehdotus: Tehdään mahdolliseksi juridinen vuorovanhemmuus, jossa lapsilla tosiaan olisi kaksi kotia. Suomessa tämä ei vielä ole mahdollista. Suomessa on valittava, kuka on lähivanhempi, ja tämä lähivanhempi saa kaiken yhteiskunnallisen taloudellisen tuen sekä leijonanosan kaikesta psykososiaalisesta tuesta mitä on tarjolla. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että lapset tosiasiallisesti asuisivat puolet ajasta niin sanotun etävanhemman luona. Suomessa on pelätty, että lapset stressaantuisivat kahdesta kodista, mutta tälle pelolle ei ole mitään perustetta. Ruotsista saadut kokemukset osoittavat, että arki kahden vanhemman kanssa on arvokasta – vaikka he asuisivat eri kodeissa. Itsekin avioerolapsena voin todeta, että kaksi kotia on paljon helpompi paletti kuin se, että pitäisi monta kertaa kuukaudessa käydä “tapaamassa” vanhempaa hänen kodissaan, jota ei omakseen saisi kutsua. Ja hei – joka toinen viikonloppu etävanhempansa luona käyvä vaihtaa kotia ihan yhtä monta kertaa kuin vuoroviikoin asuva. Tehdään vuoroasumisesta mahdollista ja luovutaan turhasta vastakkainasettelusta niissä perheissä, joissa todella on kaksi lastensa hyvinvointiin sitoutunutta vanhempaa!

Vuoroasumisessa eroavat miehet joutuvat ottamaan vastuuta lastensa arjesta. Tämä luo hyvää pohjaa isäkulttuurille ja normalisoi isien hoivarooleja. Liian monessa perheessä kotityöt ja lastenhoito jakautuvat epätasa-arvoisesti, eikä se ole hyväksi kellekään osapuolelle. Vuoroasumisessa vanhemmat pääsevät ja joutuvat tekemään töitä jokseenkin tasapuolisesti. Tämä parantaa äitien jaksamista, lasten hyvinvointia ja isien suhteita lapsiinsa, tuoden siten onnea heidän elämäänsä myös.

Vaikeutunut lapsi-vanhempi-suhde

Tämä kohta liittyy varmasti muihin kohtiin monella tapaa. Jos ei asu toisen vanhempansa kanssa, suhde kärsii. Vanhemman heikko taloudellinen tilanne stressaa ja vaikuttaa mielenterveyteen ja jaksamiseen. Vanhempien riitaisuus voi etäännyttää lasta. Ja jo ero itsessään saattaa nostattaa lapsessa pelkoja ja ahdistusta: Entä jos vanhemmat hylkäävät minut myös?

Jos kuitenkin otamme tämän kohdan tarkasteluun erillisenä asiana, niin ensimmäisenä vastakeinona tulee mieleen matalan kynnyksen mielenterveyspalvelut koko perheelle. Eron aikana muutama juttutuokio eroneuvolassa, sekä kullekin perheenjäsenelle yksinään, että vanhempi-lapsi pareille, voisi tehdä hyvää. Vanhempia voi yrittää kannustaa näkemään lapsen tarpeet omien tunnemyllerrysten keskellä. Lapselle juttutuokio voi tuoda uusia näkökulmia tilanteeseen ja auttaa löytämään omat voimavarat. Tämmöisiä palveluita voisi tarjota automaattisesti, ennaltaehkäisevästi neuvoloiden ja kouluterveydenhuollon kautta – tai jopa avioerohakemusta jättäessä. Pieni panostus ennaltaehkäisyyn voi tuoda suuret säästöt.

Mikäli perheessä on pieniä lapsia ja toinen vanhemmista jää pääasiassa yksin vastuuseen lapsista, olisi myös tärkeää tukea tämän vanhemman jaksamista. Kahden vanhemman perheet saavat sekä enemmän taloudellista tukea, että lastenhoitoapua perheeltään ja sukulaisiltaan. Yhden vanhemman perheitä voi siis olla tarpeen tukea esimerkiksi lastenhoitopalvelulla, mikäli omat verkostot eivät riitä.

Taloudellisen tilanteen heikentyminen

Tämä on haastava kohta, sillä kannatan perustuloa. Perustulossa yhtenä ideana on se, ettei makseta yksinhuoltajakorotuksia tai muutenkaan suurempia tukia osalle ihmisistä. Toisaalta toivoisin perustulomallin johtavan lisääntyneeseen yhteisölliseen asumiseen: Asumistuen ja kelan muiden koukeroiden takia on haastavaa asua ihmisten kanssa yhdessä. (Tästä kirjoitan lisää erillisessä postauksessa, voin päivittää linkin tähän jahka se valmistuu!) Yhteisöllinen asuminen vähentää asumiskuluja ja helpottaa lastenhoitovaihtareita.

Perustulo myös mahdollistaa joustavan osallistumisen työelämään. Työtön ja varaton yksinhuoltaja saa tukia todella monen eri pykälän perusteella, ja näiden tukien progressiivisuuden yhteisvaikutus on niin jyrkkä, ettei kahden lapsen yksinhuoltajan kannata käydä töissä alle 2500€/kk bruttopalkalla. Työllisyys on kuitenkin pitkällä tähtäimellä tärkeä asia, ja monella ne ansiotkin nousevat ajan mittaan kun vaan töitä tekee. Omasta kokemuksesta voin myös sanoa sen, että etenkin pienten lasten yksinhuoltajalla voi jaksaminen olla niin tiukalla, ettei täyspäiväiseen työssäkäyntiin yksinkertaisesti riitä eväät – mutta osa-aikaisen työssäkäynnin taloudellinen nettovaikutus lähenee nollaa. Perustulolla voisi tehdä töitä omien rajojensa mukaisesti, ja esimerkiksi opiskella siinä sivussa, nostaen tuntiansioitaan pikkuhiljaa.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on erityisen tärkeä yhden vanhemman perheille jossa ei voida tehdä keikkatöitä iltaisin ja viikonloppuisin, tai milloin ikinä toinen vanhempi on vapaalla. Monet keikkatyöt ovat luonteeltaan sellaisia, että aamulla soitetaan työnantajalle ja kysytään töiden perään. Nykyinen subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen tarkoittaa sitä, ettei keikkatöitä voi ottaa vastaan sillä lapselle ei ole hoitopaikkaa. Jos pääsee kiinni johonkin säännöllisempään työhön, niin täysiaikainen hoitopaikka tulee löytyä kahden viikon sisällä – mutta se voi olla aivan eri puolella kuntaa. Subjektiivinen päivähoito-oikeus tuo paljon kaivattua joustavuutta lapsiperheiden elämään, ja vaikutus on erityisen vahva yhden vanhemman perheessä.

Vanhempien keskinäinen riitaisuus

Sopimusvapaus on hieno asia, mutta valitettavasti kaksi toisistaan eroavaa ihmistä ovat harvoin sellaisella sopimustuulella. Lapsen arki olisi hyvä turvata taloudellisesti ja molempien vanhempien olisi hyvä siihen osallistua. Suomessa on olemassa ohjeellinen laskuri joka auttaa sopivan summan löytämisessä, mutta siihen se meillä loppuukin: Numero isketään pöytään ja vanhemmat pistetään riitelemään keskenään aiheesta. Moni etävanhempi kokee vaikeaksi, että lähivanhempi saa päättää rahoista. Mikäli ei olla päädytty vuoroasumiseen, vaan lähivanhempi kantaa valtaosan lastenhoitovastuusta, on hänellä taas suuri riski köyhyydelle. Lompakkoa verottavat mm. isot asumiskulut, lapsiperheen yllättävät menot, tulonmenetykset, kun ei voi tehdä yhtä paljon töitä kuin muut, sekä totta kai arjen askareiden takia uupuminen joka heikentää taloussuunnittelua. Tämä kaikki voi näkyä vihan tunteina ja katkeruutena neuvotteluissa.

Oma ehdotukseni on se, että laskureiden tuloksia sovellettaisiin paljon suoremmin: Laskurin tulos, siinä neuvotteluvaraa +/- 20%. Oikeustaisteluja tulisi välttää, sillä ne ovat kalliita mutta eivät rakenna jaettua vanhemmuutta. Asiantuntija-avusteinen sovittelukäytäntö tuli Follo-hankkeen myötä vuonna 2014 valtakunnalliseksi, mutta toiveena on, että suurin osa asioista sovittaisiin kunnallisten peruspalveluiden kautta. Follo-sovittelu on ajateltu tilanteisiin jotka ovat jo riitaantuneet, eivät niiden ennaltaehkäisemiseen. Lastenvalvojien koulutusvaatimus on mikä tahansa ylempi korkeakoulututkinto – en tiedä, onko heillä loppujen lopuksi valmiuksia toimia diplomaatteina vanhempien välillä ja tuoda esille lasten parasta. Aiemmin mainittu eroneuvola voisi toimia paikkana jossa asioista sovitaan, psykososiaalisen tuen avulla.

Elatusavun lisäksi ositus voi aiheuttaa riitaisuutta. Yksi keino millä riitoja saataisiin mahdollisesti vähennettyä on se, että jokaisen pitäisi jo avioituessa ottaa kantaa miten omaisuus tulee jakaa kun avioliitto purkautuu. Se purkautuu kuitenkin aina, joko kuoleman tai eron kautta. Avio-oikeus on ollut tärkeä oikeus naisille aikana jolloin he eivät käyneet töissä tai ainakaan omanneet lähimainkaan samoja mahdollisuuksia tienesteihin kuin miehet. Nyt kuitenkin elämme eri ajassa, ja pariskunnat voisivat ruksia itselleen sopivan vaihtoehdon: Perinteinen avio-oikeus, joku muutamasta standardiavioehtomallista, vai heidän oma avioehtonsa. Tällä hetkellä perinteinen avio-oikeus on automaattinen, muut vaativat vaivaa. Valitsisiko useampi toisin jos se olisi helpompaa? Ja helpottaisiko se osituksia jos useampi pariskunta kävisi nämä keskustelut läpi ennen avioitumista? Esimerkiksi jo sellainen yksinkertainen avioehto joka rajaa perinnöt ja lahjat pois avio-oikeuden piiristä voi tuntua monesta oikeudenmukaisemmalta ja helpommalta hyväksyä.

Kohti perhelainsäädännön uutta aikaa

Olen tässä tekstissä keskittynyt lähinnä nykyisen parisuhdekeskeisen perhelainsäädäntömme hienosäätämiseen romanttis-seksuaalisen parisuhteen päättyessä. Nämä askeleet ovat mahdollisia ottaa jo ensi vaalikaudella. Pidemmällä tähtäimellä toivoisin kuitenkin perhelainsäädännön räjäyttämistä. Perhettä ei tarvitse perustaa romanttis-seksuaalisen kumppanin kanssa, ystäväkin käy, tai vaikkapa sisarus. Niitä romanttis-seksuaalisia kumppaneitakin voi olla useita, ei vain yksi. Geneettinen ja juridinen vanhemmuus tulee selkeämmin erottaa toisistaan: Lasta tosiasiallisesti kasvattavalla vanhemmalla tulee olla juridiset edellytykset hoitaa tehtäväänsä, mutta suljetut adoptiot ja anonyymit sukusolujen luovuttajat kuuluvat historiaan. Lapsella on paitsi oikeus tietää mistä hänen geeninsä ovat peräisin, myös oikeus tavata biologisia vanhempiaan mikäli he ovat siihen suostuvaisia.

Tämä tavoite vaatii kuitenkin niin perustavanlaatuisia muutoksia perhelainsäädäntöön, ettei sitä voi toteuttaa yhden vaalikauden aikana. Tehdään muutoksia askel kerrallaan olemassaolevaan lainsäädäntöön ja pidetään tavoite korkealla!

 

Lähteitä ja lisälukemista:

https://www.forskning.se/2017/01/12/vaxelvist-boende-bast-for-skilsmassobarnen/

http://www.vaestoliitto.fi/vanhemmuus/tietoa_vanhemmille/pienten_lasten_vanhemmat/lapset_ja_ero/

https://oikeus.fi/fi/index/ajankohtaista/tiedotteet/2014/04/asiantuntija-avusteinenhuoltoriitojensovittelutuomioistuimessatuleevaltakunnalliseksi.html

 

Yksityisyys, tietoyhteiskunta ja lainsäätäjä

Piraattipuolue puhuu paljon oikeudesta yksityisyyteen. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että jokaisella on oikeus päättää siitä, että kuinka paljon he itsestään ja elämästään kertovat muille ihmisille. Vaikkemme tekisi mitään rikollista tai moraalisesti paheksuttavaa, useimmat meistä tykkäävät laittaa vessan oven kiinni käydessämme asioillamme, ja alastomuuskin on asia mitä tahdomme itse säädellä: Missä olemme alasti, kenen kanssa ja millä ehdoilla. Sama pätee elämäämme yleisesti: Minä en ainakaan halua jakaa Google-hakuhistoriaani! Käydään tässä nyt läpi kolme eri aspektia yksityisyydestä ja mitä haasteita lainsäätäjillä on nopeasti kehittyvän tietoyhteiskunnan ja digitalisaation takia.

Kanssakansalaiset

Naapureilta ja työkavereiltamme olemme aika hyvin suojassa. Ehkä suurin murros muutaman vuosikymmenen taakse on yhdistelmä kamerat ja internet. Siinä missä 30 vuotta sitten tilanteen matka kuviksi kesti vähintään useamman päivän, ja kuvien kopiointi maksoi rahaa ja vaivaa, on viive nykyään korkeintaan sekunteja eikä kopiointi maksa mitään. Etenkin naiskehoisten ihmisten alastonkuvat kiinnostavat ja innostavat jakamaan. Kuntosalin pukuhuoneessa räpsäisty kuva tai ex-poikaystävän puhelimella olevat kuvat vähäpukeisista naisista voivat saada paljon laajempaa levitystä kuin mitä kuvassa esiintyvä toivoisi. Suomessa on voimassa pykälä yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen josta voi saada jopa kaksi vuotta vankeutta sekä salakatselu josta televisiojuontaja Axl Smith jäi kiinni vuonna 2016. Monelle tuli yllätyksenä, että omassa kodissaankaan ei saa kuvata ihmisiä vapaasti. Salakuuntelu on myös määritelty rikoslain 24. luvussa rangaistettavaksi teoksi.

Näiden pykälien lisäksi meidän on hyvä olla tietoisia siitä, että mitä tietoa itse jaemme itsestämme esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Minkälaiset kuvat sopivat julkiseen jakoon? Kuka näkee puhelinnumeron profiilista? Tässä asiassa koen, että palveluntarjoajilla on suuri vastuu: Palvelussa tulee voida hallita omia yksityisyysasetuksiaan helposti ja vaivattomasti. Mikään yrityksen tekemä ohjelmistopäivitys ei saa muuttaa näitä asetuksia ainakaan avoimempaan suuntaan.

Yritykset

Jo edellä tuli ilmi, että erilaisia internet-välitteisiä palveluita tarjoavilla yrityksillä on suuri merkitys yksilön tietoturvan ja yksityisyydensuojan osalta palveluiden käytettävyyden näkökulmasta. Tämän lisäksi yrityksillä on vastuu säilyttää tietojamme niin, etteivät ne päädy esimerkiksi rikollisten käsiin. Tietoturvamurrot kohdistuvat useimmiten käyttäjänimiin ja salasanoihin joiden avulla pyritään saamaan taloudellista hyötyä, mutta joskus tietomurtojen avulla saadaan saaliiksi sensitiivistä dataa jota voidaan myydä tai jolla voidaan kiristää kohdetta.

Tällä hetkellä käymme myös tärkeää arvokeskustelua siitä, että kuinka paljon yritykset saavat hyödyntää meistä keräämiään tietoja. Onko kohdennettu mainonta eettistä? Onko se eettistä vain silloin jos käyttäjä on itse kertonut tietoja itsestään – vai voidaanko hänen tietojaan urkkia käyttämällä teknologiaa joka seuraa muita sivustoja millä hän käy tai kaivavat esille sijaintitietoja? Pitääkö palveluita tai tuotteita voida hinnoitella eri ryhmille eri tavalla, esimerkiksi ottaa enemmän rahaa sukupuolen tai ihonvärin perusteella?

GDPR on tuonut paljon parannuksia tietoturva- ja yksityisyysasetuksiin mutta tällä saralla lainsäädäntö on ihan lapsenkengissä. Siinä missä yksityisihmiset voivat saada jopa kaksi vuotta vankeutta rikkoessaan yksityisyyttä suojelevia lakeja, ei yrityksissä vastuuhenkilöitä saada henkilökohtaiseen vastuuseen vaan yritykselle voidaan vain langettaa sakkoja. Emmekä me vielä tiedä mikä on oikein ja mikä ei. Tavallisessa kivijalkakaupassa ei saa olla eri hintoja sukupuolen tai ihonvärin perusteella sillä se olisi syrjintää, mutta erilaisten algoritmien vuoksi näin saattaa käydä nettikaupassa emmekä me ole vielä päättäneet, että onko se hyväksyttävää.

Poliisi ja viranomaiset

Kolmas oikeudellisesti merkityksellinen ryhmä yksityisyyskysymyksessä on viranomaiset. Viime aikoina otsikoissa on ollut poliisin tahto päästä kansalaisten potilastietoihin. Tapetilla on myös ollut eduskunnan hyväksymä uusi tiedustelulaki – ja sitä seurannut poru kun kansanedustajat kuulivat, että uuteen tiedusteluvaliokuntaan haluavien tausta tutkittaisiin perin pohjin Suojelupoliisin toimesta. Kansalaisilta oli helppo viedä yksityisyyttä mutta kun osui omaan nilkkaan niin älähdettiin.

Yleisesti suomalaisilla on korkea luottamus viranomaisiin ja monet ajattelevat, että kun luotettava viranomainen valvoo mahdollisimman paljon, on yhteiskunta turvallisempi. Valitettavasti asia on kuitenkin niin, että korkeasta tasostaan huolimatta suomen poliisivoimiin mahtuu ihmisiä jotka rikkovat lakia: He käyvät urkkimassa julkisuuden henkilön tietoja uteliaisuudesta, tai tarkistavat taustat uudelta seurustelukumppaniltaan. Rikoksia tämmöisellä valvonnalla harvoin estetään. Joskus se mahdollistaa tarvittavien todisteiden keräämisen, mutta vaikutus on vähäinen. Rikollisuutta ennaltaehkäistään parhaiten lisäämällä asukkaiden hyvinvointia: Köyhyyttä pois, matalan kynnyksen mielenterveys- ja päihdepalveluita, mahdollisimman luotettavat viranomaiset.

Nämä viime aikona esille tulleet hankkeet joilla pyritään kajoamaan ihmisten terveystietoihin, rikkomaan kirjesalaisuutta ja laajentamaan viranomaisten valtuutuksia ovat äärimmäisen huolestuttavaa kehitystä. Suomesta ei saa tulla poliisivaltiota.

Yhteenveto

Tavallisten ihmisten oikeus yksityisyyteen on äärimmäisen tärkeä asia. Itse koen, että lainsäätäjien prioriteetit ovat tällä hetkellä hukassa: Pienin riski, eli toiset yksityishenkilöt, on lainsäädännöllisesti saatu hyvään kuntoon jo aikoja sitten. Suurten yritysten osalta tilanne on epäselvä ja sekava loppukäyttäjälle. Ja viranomaisten sekä poliitikkojen osalta kehitys kulkee aivan väärään suuntaan: Lainsäätäjä tahtoo päästä viranomaisten kanssa kansalaisten kirjesalaisuutta rikkomaan, mutta kavahtaa itseensä kohdistuvaa turvallisuuselvitystä. Tämä kehitys täytyy pysäyttää mitä pikimmiten ja meidän tulee siirtyä siihen, että yhteiskunnan varoilla yhteiskunnallisesti merkittäviä tehtäviä hoitavia ihmisiä valvotaan asianmukaisesti – ja tavalliset pulliaiset saavat säilyttää yksityiset asiansa yksityisinä.

 

Lähteitä ja lisälukemista

Finlex – Rikoslain luku 24

Supo saattaa tutkia 11 kansanedustajan taustat perin pohjin – osa edustajista pelkää seurauksia

Piraattipuolueen sivu yksityisyydestä

Poliisille halutaan helpompi pääsy arkaluontoisiin potilastietoihin

Yritystukia vai koulutettu väestö?

Suomi jakaa yritystukia laskentatavasta riippuen 4-9 miljardia euroa joka vuosi.

Suurin osa yritystuista on hyödyttömiä.

Media toistelee näitä otsikoita säännöllisesti, mutta mikään ei muutu. Jostain syystä hallitukset peräjälkeen ovat katsoneet tarpeelliseksi jakaa rahaa ja verohelpotuksia voittoa tuottaville yrityksille. Nämä tuet ovat massiivisia tulonsiirtoja rikkaille: Osinkotuloista nauttivat yleensä eniten kaikista suurituloisimmat.

Tiesitkö, että verorahojamme käytetään lihan ja maidon markkinointiin – siis samalla kun puhumme eläinperäisen ravinnon merkityksestä ilmastonmuutoksessa?

Tai että maksamme kymmeniä miljoonia euroja vuodessa tukia UPM:lle, joka vuonna 2017 teki miljardin euron tuloksen? Top 15 lista tukien saajista (linkki) ei näytä kovin järkevältä, kun mietitään ilmastonmuutosta – miksi tuemme voitollisia mutta ympäristölle haitallisia aloja järisyttävän suurilla summilla?

Samalla hallitus on leikannut ennätysvauhtia koulutuksesta, etenkin yliopistoilta ja ammatillisesta koulutuksesta. Kun samalla kärsimme työvoimapulasta, pitäisi jo elinkeinoelämän johtajienkin ymmärtää, että nyt on prioriteetit väärässä järjestyksessä. On kaikkien etu, että yhteiskunta hoitaa oman tehtävänsä ja yritykset omansa. Voitolliset suuryritykset eivät tarvitse veroeurojamme.

Yritykset luovat lisäarvoa toiminnallaan ja mahdollistavat siten yhteiskunnan tuottamien palveluiden tarjoamisen. Yhteiskunnan tulisi osaltaan keskittyä seuraaviin seikkoihin:

 

  1. Kasvatetaan ja koulutetaan hyviä ja toimintakykyisiä kansalaisia

  2. Poistetaan turhia esteitä yritystoiminnalta

  3. Suojellaan yhteistä omaisuutta, jotta yhteiskunnalla on myös tulevaisuus

  4. Ylläpidetään vakaata, toimivaa ja turvallista yhteiskuntaa

  5. Pidetään huolta omiemme edusta kansainvälisiä kauppasopimuksia neuvoteltaessa

 

Suurin osa yritystuista ovat ristiriidassa näiden viiden kohdan kanssa:

 

  1. Rahan lappaaminen yrityksille on pois siitä, mitä voimme jakaa kouluille. Lopputuloksena olemme siinä tilanteessa, että nuoret eivät saa tarvitsemaan ohjausta ja koulutusta, eivätkä yritykset löydä hyviä työntekijöitä.

  2. Yritystukiviidakko suosii joitakin yrityksiä ja luo siten epäreiluja kilpailutilanteita.

  3. Monet tuista kohdistuvat ympäristölle haitallisiin toimintoihin.

  4. Kun säästämme mielenterveyspalveluista, ennaltaehkäisevästä lastensuojelusta, maahanmuuttajien kotouttamisesta ja vaikkapa poliisityöstä, on lopputuloksena huonosti voiva yhteiskunta ja veroasteen nousu: Tämä hidastaa talouden kasvua ja pitkällä tähtäimellä heikentää omaisuuden suojaa ja yhteiskunnallista vakautta.

  5. Kansainvälinen kauppa on yksinkertaisempaa ja kaikille osapuolille läpinäkyvämpää ilman kansallisia verotukia – meidän tulisi tässä näyttää tietä.

 

Laitetaan nämä miljardit sinne minne ne kuuluvat. Verovaroilla kuuluu rakentaa meille hyvää ja turvallista yhteiskuntaa. Se on paitsi meidän yksilöiden etu, niin myös yritysten etu. Kun karttaa vähän katsoo, niin parhaiten pärjäävät ne maat joissa on panostettu väestön koulutukseen ja yhteiskunnalliseen vakauteen.

Niin, mites se koulutus? Nykyinen hallitus on leikannut ammatillisesta koulutuksesta 190 miljoonaa euroa. Korkeakouluilta 75 miljoonaa euroa. Opintotuki on kokenut ennenäkemättömän kovia: Vuonna 2014 se sidottiin vihdoin indeksiin. Samalla tukikuukausien määrää laskettiin, mutta kuukausittaista summaa nostettiin, edellisen hallituksen toimesta. Nykyinen hallitus laski summaa ja leikkasi muutaman tukikuukauden lisää. Aika fiksusti toimittu, välillä leikittiin että nostetaan sitä, mutta tempun tarkoituksena taisikin vain olla vetästä kokonaissummaa alas!

Itseäni huolestuttaa eniten sosiaalisen liikkuvuuden väheneminen ja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten miesten unohtaminen. Mikäli tässä kuitenkin tahtoo ajatella puhtaasti yritysten etuja, niin tälläkin hetkellä meillä on jäätävä työvoima- ja osaamispula monella alalla vaikka meillä on myös paljon työttömiä.

 

Lisää lukemista / lähteitä:

Korkeakoulujen leikkaukset

Ammattikoulujen leikkaukset

Opintotukileikkaukset

Analyysi miksi tukia ei leikata

Suurimmat tuensaajat

UPMn tuloksesta ja osingoista

Elämä tauolla – turvapaikanhakijan piinaava odotus

Uudella lainsäädännöllä on pyritty suitsimaan turvapaikanhakijoiden odotusaikoja. Kesällä 2018 voimaan tulleen lain mukaan hakemuksen käsittely saa kestää korkeintaan 6kk, jonka jälkeen voi toki vielä valittaa päätöksestä. Hallinto-oikeudelle tai korkeimmalle hallinto-oikeudelle ei olla asetettu aikarajoja. Tässä uudistuksessa ei myöskään olla asetettu mitään aikarajoja vanhojen hakemusten osalta. Tämä on jättänyt monia vuonna 2015 saapuneita hakijoita todella eriarvoiseen asemaan niin uusien hakijoiden, kuin jo 2015 tulleiden mutta päätöksen saaneiden hakijoiden kanssa, sillä maahanmuuttovirastolla ei ole nyt mitään kiirettä hoitaa vanhoja hakemuksia pois: He keskittyvät uusien käsittelyyn, koska laki velvoittaa. Ilmeisesti ei ole olemassa minkäänlaista takarajaa vanhojen tapauksien käsittelyyn.

Tämä on inhimillisestä näkökulmasta täysin käsittämätöntä, ja mielestäni myös taloudellinen riski. 

Esimerkkitapaus on nuori, ilman perhettään saapunut aikuinen Mosulista. Hakijan yksityisyyden suojelemiseksi en paljasta tarkkaa ikää tai muita tunnistetietoja. Alla olevat tiedot perustuvat aitoihin asiakirjoihin: Poliisin ja maahanmuuttoviraston papereihin, sekä työsopimukseen, palkkakuitteihin, vuokrasopimukseen ja verotuspäätöksiin.

Elokuu 2015 – lähtee kodistaan

Syyskuu 2015 – saapuu suomeen ja hakee turvapaikkaa

Lokakuu 2015 – poliisin tutkinta maahantulon selvittämiseksi

Joulukuu 2015 – puhuttelu maahanmuuttovirastossa

Tähän asti kaikki näyttää sujuvan ihan ok – hakijoita tuli paljon, ja kaikki ymmärtävät että silloin ei voida heti ensi viikolla puhutella. Kolme kuukautta tuntui vielä kohtuulliselta. Mutta mitä sitten tapahtuu?

Syyskuu 2016 – maahanmuuttovirasto on tehnyt päätöksen, mutta hakija ei vielä tiedä sitä

Lokakuu 2016 – hakija saa kielteisen päätöksen tiedokseen, yli vuosi hakemuksen jättämisestä

Lokakuu 2016 – hakija valittaa päätöksestään hallinto-oikeudelle

Joulukuu 2016 – hakija työllistyy kokopäiväiseen työhön

Tammikuu 2017 – hakija muuttaa pois vastaanottokeskuksesta ja maksaa tästedes itse asumisensa ja ruokansa

Huhtikuu 2017 – hakija tiedustelee hallinto-oikeudelta milloin päätös tulee, arvio on heinäkuussa

Heinäkuu 2017 – mitään ei tapahdu

Joulukuu 2017 – Kaksi vuotta ja kolme kuukautta hakemuksen jättämisestä hallinto-oikeus kumoaa maahanmuuttoviraston päätöksen virheellisenä ja palauttaa asian uudelleen maahanmuuttoviraston käsittelyyn

Toukokuu 2018 – hakija pyytää maahanmuuttovirastolta aika-arviota, vastaus on, että aika-arviota ei anneta, mutta kesäkuussa tulee jotain postia

Kesäkuu 2018 – mitään ei tapahdu

Heinäkuu 2018 – hakija pyytää uudelleen aika-arviota, vastaus on, että elokuussa tulee jotain postia

Elokuu 2018 – mitään ei tapahdu

Syyskuu 2018 – syyskuun lopulla saapuu tieto, että lokakuun lopussa pidetään puhuttelu

Lokakuu 2018 – 5 päivää ennen puhuttelua tulee puhelu vastaanottokeskuksesta: Puhuttelu on peruttu, uutta aikaa ei ole tiedossa, mitään syytä ei myöskään anneta

Neljäs vuosi odottelua on jo alkanut yli kuukausi sitten. Nuori mies on nyt asunut suomessa kauemmin, kuin Mosulissa mistä hän vuonna 2015 pakeni ja mikä on maahanmuuttoviraston papereissa merkitty hänen kotipaikakseen. Hän on oppinut puhumaan, kirjoittamaan ja lukemaan suomea. Hän on ollut töissä kohta kaksi vuotta, maksanut veroja ja sosiaaliturvamaksuja. Sadat hänen kaltaisensa ovat saaneet myönteisen päätöksen jo vuosi tai kaksi sitten: Samalta alueelta kotoisin olevat, samalla taustalla. Kaikkien ennakkopäätösten ja linjauksien mukaan – sekä maahanmuuttoviraston omien, että hallinto-oikeuksien tekemien – hänen tulisi saada myönteinen päätös. Mutta mitään ei tapahdu.

Mietin hetken aikaa, että miten muotoilen tämän aikajanan. Onko se liian vaikea lukea tuossa muodossa? Hirveä lista, eihän sitä kukaan jaksa tavata läpi! Päädyin kuitenkin siihen, että ehkä lukijan pitääkin tehdä vähän työtä päästäkseen listan läpi, jotta kokemus odottamisesta syöpyisi mieleen. Jotta ehtisi turhautua: Milloin tämä loppuu!?

Hakija seuraa sivusta muiden ihmisten elämää. Kolmen vuoden aikana tapahtuu paljon: Ystävä odotti vauvaa kun hakija saapui suomeen. Vauva on syntynyt, oppinut kävelemään ja puhumaan, aloittanut päiväkodissa. Kohta kolmevuotiaan lapsen koko elämä on lyhyempi kuin se aika mitä hakija on päätöstään odottanut. Kolmessa vuodessa ihmiset valmistuvat ammattikoulusta tai lukiosta. Aloittavat yliopisto-opinnot ja ehtivät kirjoittaa kandiksi. Tapaavat jonkun kivan ihmisen, seurustelevat, kihlautuvat, menevät naimisiin ja saavat lapsia. 

Pitkät odotusajat eivät edistä kotoutumista. Toki, hakijat voivat oppia kieltä, tosin vastaanottokeskuksissa asuvat harvemmin pystyvät muodostamaan sellaisia ystävyys- ja muita sosiaalisia siteitä että voisivat oikeasti harjoituttaa suomen kielensä hyvälle tasolle. Mutta pitkien odotusaikojen taloudellisesti haitallisin puoli on hakijoiden mielenterveyden mureneminen, sekä vihan ja katkeruuden tunteet suomea kohtaan.

Hakijan elämä on kuin paussille laitettu elokuva. Töiden ohella ei ehdi eikä jaksa opiskella muuta kuin kieltä, kun ei tiedä saako jäädä kunnes tutkinto on valmis. Eikä monet koulut ota ilman oleskelulupaa. Ei voi saada ajokorttia. Ei voi perustaa omaa yritystä. Ei voi edes vuokrata asuntoa omalla nimellään, onneksi on löytynyt huone jossa voi alivuokraussopimuksella asua. Uskaltaako sitä seurusteluakaan miettiä, kun pakkopalautus voi olla edessä vaikka kuukauden päästä? Jokainen päivä tuntuu tuskaiselta. 

Tässä kirjoituksessa en ota kantaa siihen, että pitäisikö suomen jaella enemmän myönteisiä päätöksiä, tehostaa pakkopalautuksia, ottaa lisää tai vähemmän kiintiöpakolaisia, tai muitakaan humanitaarisen maahanmuuton määräkysymyksiä. Tässä postauksessa vain valotan sitä, miten pitkä odotusaika nakertaa ihmisen itsetuntoa ja mielenterveyttä. Toivottavasti osasin myös tuoda esille sitä, ettei pitkä odotusaika saa ihmisiä kotoutumaan hyvin: He eivät uskalla odottelun aikana muodostaa vahvoja siteitä suomeen, koska entä jos ei saakaan jäädä. Useamman vuoden viettäminen epämääräisessä limbotilassa on jopa haitallisempaa kuin hetkellisesti koetut sodan kauheudet, sillä tämä trauma on pitkittynyttä. Sitä ei pääse käsittelemään. Se jäytää ja nujertaa.

Hakija ei ikinä tule saamaan näitä vuosia takaisin. 

Suomalaisten asunnottomuutta ei ratkaista väliaikaismajoituksella – Koti ensin!

Kuluneella viikolla vietettiin Asunnottomien yötä, Vailla vakinaista asuntoa ry:n koordinoimaa tapahtumaa, jolla halutaan tuoda esille asunnottomuutta Suomessa. Monesti kun olen puhunut turvapaikanhakijoiden kotimajoituksesta, on minulta kysytty, että miksi en kelpuuta majoitettaviksi suomalaisia asunnottomia. Samassa yhteydessä saatetaan tuoda esille kysymys siitä, että miksei kodittomia voisi majoittaa samoihin rakennuksiin mitä on käytetty turvapaikanhakijoiden vastaanottotoimintaan. Kysyjillä on varmasti taustalla aito huoli niistä tuhansista suomalaisista, jotka ovat vailla vakinaista asuntoa. Kysyjät eivät ehkä kuitenkaan ole ymmärtäneet suomalaisen asunnottomuuden taustoja. Nämä mainitut keinot – kotimajoitus ja vastaanottokeskukset – eivät ole todellisia ratkaisuja asunnottomuuteen ainakaan laajassa mittakaavassa.

 

Ketkä Suomessa ovat asunnottomia?

Suomen asunnottomissa korostuvat väestöryhminä miehet, maahanmuuttajat sekä mielenterveysongelmista ja/tai päihdeongelmista kärsivät. Osa ihmisistä kuuluu useampaan mainittuun ryhmään. Jokaisella Suomen sosiaaliturvan piiriin kuuluvalla on periaatteessa kyky maksaa vuokraa. Vuokranmaksukyvystään huolimatta he kuitenkin jäävät asunnottomiksi: Enemmistö asunnottomista ovat sosiaaliturvan piirissä olevia ihmisiä. Näillä ihmisillä asunnottomuuden syynä voivat olla haasteet elämänhallinnassa, liittyen esimerkiksi päihteisiin tai mielenterveysongelmiin. Sen lisäksi syitä löytyy rakenteellisesta syrjinnästä ja sukupuolisyrjinnästä. Yksinelävät nuoret naiset nähdään kaikista houkuttelevimpana vuokralaisryhmänä. Mikäli mies joutuu etsimään uuden kodin nopealla aikataululla – vaikkapa avioeron yhteydessä – voi hänellä olla haasteita pärjätä yksityisillä vuokramarkkinoilla. Asetelma liittyy vanhentuneisiin ennakkoluuloihin sukupuolesta. Todennäköisesti nuoria naisia pidetään harmittomina, helposti hallittavina, tunnollisina ja siisteinä verrattuna muihin ryhmiin. Maahanmuuttajat ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvat kokevat myös ennakkoluuloihin perustuvaa syrjintää asuntomarkkinoilla.

 

Missä asunnottomat asuvat?

Monella vastaanottokeskuksia tai kotimajoitusta ehdottavalla lienee mielikuva kadulla pakkasella oleskelevasta kodittomasta. He sanovat, että kyllähän lämmin ateria ja petipaikka kylmän kadun voittaa. VVA ry kuitenkin osaa kertoa, että noin seitsemästä tuhannesta asunnottomasta vain nelisen sataa oikeasti majailee kadulla. Huomattava enemmistö asunnottomista nukkuu yönsä sisätiloissa, useimmiten jonkun sukulaisen tai tuttavan luona. Eli kotimajoitushan toimii jo! Mutta kuten tässä vaiheessa lukija saattaakin jo ymmärtää: Kaverin sohvalla nukkuva ihminen on silti vailla vakinaista asuntoa, koditon. Samoin on kodittomille tarkoitetussa asuntolassa tai hätämajoituspaikassa majaileva. Ei heillä ole omaa kotia. Jos siis joku pääkaupunkiseudun tyhjäksi jääneistä vastaanottokeskuksista otettaisiinkin niiden 400 kadulla asuvan käyttöön, ei se silti ratkaisisi itse ongelmaa. Ei näillä ihmisillä siltikään olisi kotia. Turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukset ja kotimajoituskuviot ovat väliaikaismajoitusta, eivät pysyviä koteja. Samoin asunnottomien hätämajoitusratkaisut. Totta kai pitää olla hätämajoitusta kovien pakkasten varalle, mutta ihan yhtä itsestään selvää on se, että jokaisella on oikeus omaan kotiin. Sellaiseen, jonka saa jakaa tai olla jakamatta, itse valitsemiensa ihmisten kanssa. Jossa omaisuus on turvassa. Jonka saa sisustaa mieleisekseen. Jonka ovessa lukee oma nimi.

Tyhjilleen jäävät vastaanottokeskukset ovat pysyvään asumiseen kelvottomia. Ne toimivat hädin tuskin väliaikaisina majoituspaikkoina. Suomen asunnottomat ansaitsevat parempaa.

 

Miten asunnottomuutta oikeasti vähennetään?

Tämä on periaatteessa helppo kysymys: Antamalla asunnottomalle koti! Sekä suomesta että maailmalta on laajasti näyttöä siitä, että asunnottomuuden purkaminen lähtee parhaiten käyntiin sillä, että ihmiselle annetaan avaimet käteen. Moni tarvitsee sen jälkeen erilaisia sosiaalipalveluita, mielenterveyspalveluita tai päihdekuntoutusta, mutta ihan ensimmäiseksi tarvitaan koti, eikä sitä saisi sitoa tiukasti muihin palveluihin: Koti saa olla, vaikkei jaksaisi sillä hetkellä lopettaa juomista tai sitoutua intensiiviseen kuntoutusohjelmaan.

Nykyisten asunnottomien lisäksi pitäisi pohtia asunnottomuuden ehkäisyä. Siihen tarjoaisin itse lääkkeeksi muun muassa:

  • Etävanhempien huomioimista erotilanteissa

  • Yhteisöllisiä asumisratkaisuja etenkin nuorille ja lapsiperheille, ja uutena ryhmänä eläkeläisille

  • Matalan kynnyksen näyttöön perustuvia mielenterveys- ja päihdepalveluita

  • Perustuloa

  • Sosioekonomista segregaatiota ehkäisevää kaavoituspolitiikkaa

  • Asuntotarjonnan täydentäminen kunnallisella vuokratalotuotannolla

 

Miksei näitä asioita tehdä jo?

Ensinnäkin, Asunto ensin -periaate on ollut Suomessa käytössä ja sillä on saavutettu jo merkittäviä parannuksia asunnottomuustilanteeseen. Joskus toki mallin etenemistä hidastaa se, että päättäjät tai heidän äänestäjänsä eivät joko tiedä mallin perustuvan näyttöön, tai kokevat, että ihmisen pitää toimia tietyllä tavalla ansaitakseen kodin.

Hyvinvointiin tähtääviä palveluita Suomessa vaivaa pirstaleisuus. Heikossa kunnossa olevan pitäisi jaksaa koordinoida omaa hoitoansa ja tuen tarvettaan. Lisäongelmia kasaa meidän äärimmäisen sekava ja monimutkainen sosiaaliturvajärjestelmämme, joka usein rankaisee ihmistä yrittämisestä. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä ei kannusta ihmisiä asumaan yhdessä, tekemään töitä tai asumaan edullisesti, kaikki tärkeitä osasia asunnottomuuden ja huono-osaisuuden vähentämissä. Toimeentulotuelle tipahtaneita järjestelmämme tuntuu aktiivisesti ohjaavan köyhyyttä kohti.

Asuinalueiden eriytymisen ei pitäisi olla luonnonlaki, mutta silti näin tuntuu käyvän todella monessa maassa. Poliittinen tahto puuttuu. Pitää olla uskallusta pistää vastaan niille, jotka haluaisivat jakaa kaupungit hyviin ja huonoihin osiin.

 

Lisälukemista

Miehiä syrjitään asunnonhaussa

Vailla Vakinaista Asuntoa ry

Asunto Ensin

P.S. Omakohtainen kokemukseni asunnottomuudesta jäi tilastojen ulkopuolelle, sillä virallisesti olin kokoajan jossain kirjoilla: Lähdin epäterveestä parisuhteesta väkivallan uhan alta pois kiireellä. Onnekseni isäni asui lähellä ja hänen luonaan oli tilaa, jotta lapseni sai jatkaa samassa esikoulussa ja pystyimme kaikessa rauhassa etsimään uutta vuokra-asuntoa. Olen saanut elämäni aikana monta kertaa todeta olevani perhetaustani vuoksi etuoikeutetussa asemassa. Kaikilla ei kuitenkaan ole isää tai äitiä pelastamassa, ja siksi on tärkeää pitää huolta siitä, että poliittiset ratkaisut eivät luo syviä kuoppia  vaikeuksien kanssa kamppailevien kansalaisten kurittamiseksi.