Elämä tauolla – turvapaikanhakijan piinaava odotus

Uudella lainsäädännöllä on pyritty suitsimaan turvapaikanhakijoiden odotusaikoja. Kesällä 2018 voimaan tulleen lain mukaan hakemuksen käsittely saa kestää korkeintaan 6kk, jonka jälkeen voi toki vielä valittaa päätöksestä. Hallinto-oikeudelle tai korkeimmalle hallinto-oikeudelle ei olla asetettu aikarajoja. Tässä uudistuksessa ei myöskään olla asetettu mitään aikarajoja vanhojen hakemusten osalta. Tämä on jättänyt monia vuonna 2015 saapuneita hakijoita todella eriarvoiseen asemaan niin uusien hakijoiden, kuin jo 2015 tulleiden mutta päätöksen saaneiden hakijoiden kanssa, sillä maahanmuuttovirastolla ei ole nyt mitään kiirettä hoitaa vanhoja hakemuksia pois: He keskittyvät uusien käsittelyyn, koska laki velvoittaa. Ilmeisesti ei ole olemassa minkäänlaista takarajaa vanhojen tapauksien käsittelyyn.

Tämä on inhimillisestä näkökulmasta täysin käsittämätöntä, ja mielestäni myös taloudellinen riski. 

Esimerkkitapaus on nuori, ilman perhettään saapunut aikuinen Mosulista. Hakijan yksityisyyden suojelemiseksi en paljasta tarkkaa ikää tai muita tunnistetietoja. Alla olevat tiedot perustuvat aitoihin asiakirjoihin: Poliisin ja maahanmuuttoviraston papereihin, sekä työsopimukseen, palkkakuitteihin, vuokrasopimukseen ja verotuspäätöksiin.

Elokuu 2015 – lähtee kodistaan

Syyskuu 2015 – saapuu suomeen ja hakee turvapaikkaa

Lokakuu 2015 – poliisin tutkinta maahantulon selvittämiseksi

Joulukuu 2015 – puhuttelu maahanmuuttovirastossa

Tähän asti kaikki näyttää sujuvan ihan ok – hakijoita tuli paljon, ja kaikki ymmärtävät että silloin ei voida heti ensi viikolla puhutella. Kolme kuukautta tuntui vielä kohtuulliselta. Mutta mitä sitten tapahtuu?

Syyskuu 2016 – maahanmuuttovirasto on tehnyt päätöksen, mutta hakija ei vielä tiedä sitä

Lokakuu 2016 – hakija saa kielteisen päätöksen tiedokseen, yli vuosi hakemuksen jättämisestä

Lokakuu 2016 – hakija valittaa päätöksestään hallinto-oikeudelle

Joulukuu 2016 – hakija työllistyy kokopäiväiseen työhön

Tammikuu 2017 – hakija muuttaa pois vastaanottokeskuksesta ja maksaa tästedes itse asumisensa ja ruokansa

Huhtikuu 2017 – hakija tiedustelee hallinto-oikeudelta milloin päätös tulee, arvio on heinäkuussa

Heinäkuu 2017 – mitään ei tapahdu

Joulukuu 2017 – Kaksi vuotta ja kolme kuukautta hakemuksen jättämisestä hallinto-oikeus kumoaa maahanmuuttoviraston päätöksen virheellisenä ja palauttaa asian uudelleen maahanmuuttoviraston käsittelyyn

Toukokuu 2018 – hakija pyytää maahanmuuttovirastolta aika-arviota, vastaus on, että aika-arviota ei anneta, mutta kesäkuussa tulee jotain postia

Kesäkuu 2018 – mitään ei tapahdu

Heinäkuu 2018 – hakija pyytää uudelleen aika-arviota, vastaus on, että elokuussa tulee jotain postia

Elokuu 2018 – mitään ei tapahdu

Syyskuu 2018 – syyskuun lopulla saapuu tieto, että lokakuun lopussa pidetään puhuttelu

Lokakuu 2018 – 5 päivää ennen puhuttelua tulee puhelu vastaanottokeskuksesta: Puhuttelu on peruttu, uutta aikaa ei ole tiedossa, mitään syytä ei myöskään anneta

Neljäs vuosi odottelua on jo alkanut yli kuukausi sitten. Nuori mies on nyt asunut suomessa kauemmin, kuin Mosulissa mistä hän vuonna 2015 pakeni ja mikä on maahanmuuttoviraston papereissa merkitty hänen kotipaikakseen. Hän on oppinut puhumaan, kirjoittamaan ja lukemaan suomea. Hän on ollut töissä kohta kaksi vuotta, maksanut veroja ja sosiaaliturvamaksuja. Sadat hänen kaltaisensa ovat saaneet myönteisen päätöksen jo vuosi tai kaksi sitten: Samalta alueelta kotoisin olevat, samalla taustalla. Kaikkien ennakkopäätösten ja linjauksien mukaan – sekä maahanmuuttoviraston omien, että hallinto-oikeuksien tekemien – hänen tulisi saada myönteinen päätös. Mutta mitään ei tapahdu.

Mietin hetken aikaa, että miten muotoilen tämän aikajanan. Onko se liian vaikea lukea tuossa muodossa? Hirveä lista, eihän sitä kukaan jaksa tavata läpi! Päädyin kuitenkin siihen, että ehkä lukijan pitääkin tehdä vähän työtä päästäkseen listan läpi, jotta kokemus odottamisesta syöpyisi mieleen. Jotta ehtisi turhautua: Milloin tämä loppuu!?

Hakija seuraa sivusta muiden ihmisten elämää. Kolmen vuoden aikana tapahtuu paljon: Ystävä odotti vauvaa kun hakija saapui suomeen. Vauva on syntynyt, oppinut kävelemään ja puhumaan, aloittanut päiväkodissa. Kohta kolmevuotiaan lapsen koko elämä on lyhyempi kuin se aika mitä hakija on päätöstään odottanut. Kolmessa vuodessa ihmiset valmistuvat ammattikoulusta tai lukiosta. Aloittavat yliopisto-opinnot ja ehtivät kirjoittaa kandiksi. Tapaavat jonkun kivan ihmisen, seurustelevat, kihlautuvat, menevät naimisiin ja saavat lapsia. 

Pitkät odotusajat eivät edistä kotoutumista. Toki, hakijat voivat oppia kieltä, tosin vastaanottokeskuksissa asuvat harvemmin pystyvät muodostamaan sellaisia ystävyys- ja muita sosiaalisia siteitä että voisivat oikeasti harjoituttaa suomen kielensä hyvälle tasolle. Mutta pitkien odotusaikojen taloudellisesti haitallisin puoli on hakijoiden mielenterveyden mureneminen, sekä vihan ja katkeruuden tunteet suomea kohtaan.

Hakijan elämä on kuin paussille laitettu elokuva. Töiden ohella ei ehdi eikä jaksa opiskella muuta kuin kieltä, kun ei tiedä saako jäädä kunnes tutkinto on valmis. Eikä monet koulut ota ilman oleskelulupaa. Ei voi saada ajokorttia. Ei voi perustaa omaa yritystä. Ei voi edes vuokrata asuntoa omalla nimellään, onneksi on löytynyt huone jossa voi alivuokraussopimuksella asua. Uskaltaako sitä seurusteluakaan miettiä, kun pakkopalautus voi olla edessä vaikka kuukauden päästä? Jokainen päivä tuntuu tuskaiselta. 

Tässä kirjoituksessa en ota kantaa siihen, että pitäisikö suomen jaella enemmän myönteisiä päätöksiä, tehostaa pakkopalautuksia, ottaa lisää tai vähemmän kiintiöpakolaisia, tai muitakaan humanitaarisen maahanmuuton määräkysymyksiä. Tässä postauksessa vain valotan sitä, miten pitkä odotusaika nakertaa ihmisen itsetuntoa ja mielenterveyttä. Toivottavasti osasin myös tuoda esille sitä, ettei pitkä odotusaika saa ihmisiä kotoutumaan hyvin: He eivät uskalla odottelun aikana muodostaa vahvoja siteitä suomeen, koska entä jos ei saakaan jäädä. Useamman vuoden viettäminen epämääräisessä limbotilassa on jopa haitallisempaa kuin hetkellisesti koetut sodan kauheudet, sillä tämä trauma on pitkittynyttä. Sitä ei pääse käsittelemään. Se jäytää ja nujertaa.

Hakija ei ikinä tule saamaan näitä vuosia takaisin.