Suomalaisten asunnottomuutta ei ratkaista väliaikaismajoituksella – Koti ensin!

Kuluneella viikolla vietettiin Asunnottomien yötä, Vailla vakinaista asuntoa ry:n koordinoimaa tapahtumaa, jolla halutaan tuoda esille asunnottomuutta Suomessa. Monesti kun olen puhunut turvapaikanhakijoiden kotimajoituksesta, on minulta kysytty, että miksi en kelpuuta majoitettaviksi suomalaisia asunnottomia. Samassa yhteydessä saatetaan tuoda esille kysymys siitä, että miksei kodittomia voisi majoittaa samoihin rakennuksiin mitä on käytetty turvapaikanhakijoiden vastaanottotoimintaan. Kysyjillä on varmasti taustalla aito huoli niistä tuhansista suomalaisista, jotka ovat vailla vakinaista asuntoa. Kysyjät eivät ehkä kuitenkaan ole ymmärtäneet suomalaisen asunnottomuuden taustoja. Nämä mainitut keinot – kotimajoitus ja vastaanottokeskukset – eivät ole todellisia ratkaisuja asunnottomuuteen ainakaan laajassa mittakaavassa.

 

Ketkä Suomessa ovat asunnottomia?

Suomen asunnottomissa korostuvat väestöryhminä miehet, maahanmuuttajat sekä mielenterveysongelmista ja/tai päihdeongelmista kärsivät. Osa ihmisistä kuuluu useampaan mainittuun ryhmään. Jokaisella Suomen sosiaaliturvan piiriin kuuluvalla on periaatteessa kyky maksaa vuokraa. Vuokranmaksukyvystään huolimatta he kuitenkin jäävät asunnottomiksi: Enemmistö asunnottomista ovat sosiaaliturvan piirissä olevia ihmisiä. Näillä ihmisillä asunnottomuuden syynä voivat olla haasteet elämänhallinnassa, liittyen esimerkiksi päihteisiin tai mielenterveysongelmiin. Sen lisäksi syitä löytyy rakenteellisesta syrjinnästä ja sukupuolisyrjinnästä. Yksinelävät nuoret naiset nähdään kaikista houkuttelevimpana vuokralaisryhmänä. Mikäli mies joutuu etsimään uuden kodin nopealla aikataululla – vaikkapa avioeron yhteydessä – voi hänellä olla haasteita pärjätä yksityisillä vuokramarkkinoilla. Asetelma liittyy vanhentuneisiin ennakkoluuloihin sukupuolesta. Todennäköisesti nuoria naisia pidetään harmittomina, helposti hallittavina, tunnollisina ja siisteinä verrattuna muihin ryhmiin. Maahanmuuttajat ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvat kokevat myös ennakkoluuloihin perustuvaa syrjintää asuntomarkkinoilla.

 

Missä asunnottomat asuvat?

Monella vastaanottokeskuksia tai kotimajoitusta ehdottavalla lienee mielikuva kadulla pakkasella oleskelevasta kodittomasta. He sanovat, että kyllähän lämmin ateria ja petipaikka kylmän kadun voittaa. VVA ry kuitenkin osaa kertoa, että noin seitsemästä tuhannesta asunnottomasta vain nelisen sataa oikeasti majailee kadulla. Huomattava enemmistö asunnottomista nukkuu yönsä sisätiloissa, useimmiten jonkun sukulaisen tai tuttavan luona. Eli kotimajoitushan toimii jo! Mutta kuten tässä vaiheessa lukija saattaakin jo ymmärtää: Kaverin sohvalla nukkuva ihminen on silti vailla vakinaista asuntoa, koditon. Samoin on kodittomille tarkoitetussa asuntolassa tai hätämajoituspaikassa majaileva. Ei heillä ole omaa kotia. Jos siis joku pääkaupunkiseudun tyhjäksi jääneistä vastaanottokeskuksista otettaisiinkin niiden 400 kadulla asuvan käyttöön, ei se silti ratkaisisi itse ongelmaa. Ei näillä ihmisillä siltikään olisi kotia. Turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukset ja kotimajoituskuviot ovat väliaikaismajoitusta, eivät pysyviä koteja. Samoin asunnottomien hätämajoitusratkaisut. Totta kai pitää olla hätämajoitusta kovien pakkasten varalle, mutta ihan yhtä itsestään selvää on se, että jokaisella on oikeus omaan kotiin. Sellaiseen, jonka saa jakaa tai olla jakamatta, itse valitsemiensa ihmisten kanssa. Jossa omaisuus on turvassa. Jonka saa sisustaa mieleisekseen. Jonka ovessa lukee oma nimi.

Tyhjilleen jäävät vastaanottokeskukset ovat pysyvään asumiseen kelvottomia. Ne toimivat hädin tuskin väliaikaisina majoituspaikkoina. Suomen asunnottomat ansaitsevat parempaa.

 

Miten asunnottomuutta oikeasti vähennetään?

Tämä on periaatteessa helppo kysymys: Antamalla asunnottomalle koti! Sekä suomesta että maailmalta on laajasti näyttöä siitä, että asunnottomuuden purkaminen lähtee parhaiten käyntiin sillä, että ihmiselle annetaan avaimet käteen. Moni tarvitsee sen jälkeen erilaisia sosiaalipalveluita, mielenterveyspalveluita tai päihdekuntoutusta, mutta ihan ensimmäiseksi tarvitaan koti, eikä sitä saisi sitoa tiukasti muihin palveluihin: Koti saa olla, vaikkei jaksaisi sillä hetkellä lopettaa juomista tai sitoutua intensiiviseen kuntoutusohjelmaan.

Nykyisten asunnottomien lisäksi pitäisi pohtia asunnottomuuden ehkäisyä. Siihen tarjoaisin itse lääkkeeksi muun muassa:

  • Etävanhempien huomioimista erotilanteissa

  • Yhteisöllisiä asumisratkaisuja etenkin nuorille ja lapsiperheille, ja uutena ryhmänä eläkeläisille

  • Matalan kynnyksen näyttöön perustuvia mielenterveys- ja päihdepalveluita

  • Perustuloa

  • Sosioekonomista segregaatiota ehkäisevää kaavoituspolitiikkaa

  • Asuntotarjonnan täydentäminen kunnallisella vuokratalotuotannolla

 

Miksei näitä asioita tehdä jo?

Ensinnäkin, Asunto ensin -periaate on ollut Suomessa käytössä ja sillä on saavutettu jo merkittäviä parannuksia asunnottomuustilanteeseen. Joskus toki mallin etenemistä hidastaa se, että päättäjät tai heidän äänestäjänsä eivät joko tiedä mallin perustuvan näyttöön, tai kokevat, että ihmisen pitää toimia tietyllä tavalla ansaitakseen kodin.

Hyvinvointiin tähtääviä palveluita Suomessa vaivaa pirstaleisuus. Heikossa kunnossa olevan pitäisi jaksaa koordinoida omaa hoitoansa ja tuen tarvettaan. Lisäongelmia kasaa meidän äärimmäisen sekava ja monimutkainen sosiaaliturvajärjestelmämme, joka usein rankaisee ihmistä yrittämisestä. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä ei kannusta ihmisiä asumaan yhdessä, tekemään töitä tai asumaan edullisesti, kaikki tärkeitä osasia asunnottomuuden ja huono-osaisuuden vähentämissä. Toimeentulotuelle tipahtaneita järjestelmämme tuntuu aktiivisesti ohjaavan köyhyyttä kohti.

Asuinalueiden eriytymisen ei pitäisi olla luonnonlaki, mutta silti näin tuntuu käyvän todella monessa maassa. Poliittinen tahto puuttuu. Pitää olla uskallusta pistää vastaan niille, jotka haluaisivat jakaa kaupungit hyviin ja huonoihin osiin.

 

Lisälukemista

Miehiä syrjitään asunnonhaussa

Vailla Vakinaista Asuntoa ry

Asunto Ensin

P.S. Omakohtainen kokemukseni asunnottomuudesta jäi tilastojen ulkopuolelle, sillä virallisesti olin kokoajan jossain kirjoilla: Lähdin epäterveestä parisuhteesta väkivallan uhan alta pois kiireellä. Onnekseni isäni asui lähellä ja hänen luonaan oli tilaa, jotta lapseni sai jatkaa samassa esikoulussa ja pystyimme kaikessa rauhassa etsimään uutta vuokra-asuntoa. Olen saanut elämäni aikana monta kertaa todeta olevani perhetaustani vuoksi etuoikeutetussa asemassa. Kaikilla ei kuitenkaan ole isää tai äitiä pelastamassa, ja siksi on tärkeää pitää huolta siitä, että poliittiset ratkaisut eivät luo syviä kuoppia  vaikeuksien kanssa kamppailevien kansalaisten kurittamiseksi.